Kirjallisuuskritiikin on useissa keskusteluissa ja tutkijapuheenvuoroissa nähty olevan kuihtumassa, mutta tuore tutkimus Helsingin Sanomien kirjallisuusjournalismista osoittaa muuta. Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehdessä Avaimessa julkaistun tutkimuksen ovat tehneet Voitto Ruohonen ja Heikki Hellman. Ruohonen on kirjallisuussosiologian dosentti Itä-Suomen yliopistossa ja Hellman tiedotusopin dosentti Tampereen yliopistossa.
Tutkijat ovat aiemmin vertailleet Helsingin Sanomien kulttuurisivujen kirjallisuusaiheisia juttuja vuosina 2011 ja 2016. Tuore tutkimus ulotti vertailun vuoteen 2021. Analyysin perusteella kirjallisuus on saanut koko ajan kasvavaa huomiota lehdessä ja sekä kritiikit että muut kirjallisuusjutut ovat pidentyneet vuodesta toiseen.
Kulttuurisivuilla julkaistiin vuonna 2021 vähemmän juttuja kuin viisi vuotta aiemmin, mutta kirjallisuutta käsittelevien juttujen osuus oli noussut hienoisesti kattaen jo neljänneksen sivujen tarjonnasta. Kulttuuriosaston lähtöjutuista tutkimusjaksolla peräti 42 prosenttia käsitteli kirjallisuutta.
Kritiikin osuus oli tutkimuksen mukaan kasvanut. Arvioiden osuus kirjallisuusjutuista vuonna 2016 oli 38 prosenttia mutta vuonna 2021 jo 42 prosenttia. Kirjallisuusaiheisten uutisten osuus oli vähentynyt liki puoleen mutta suositusten osuus kolminkertaistunut.
Kun otetaan huomioon rivimäärät, esimerkiksi arvioiden keskipituus kasvoi viidessä vuodessa lähes kolmanneksella. Tutkijoiden mukaan kirjallisuusaiheisten juttujen keskimääräinen kasvu johtuu myös siitä, että lehti ”on enenevästi siirtynyt pidempää ilmaisua suosiviin juttutyyppeihin, erityisesti featureen ja esseisiin”.
Tutkimuksessa on tarkasteltu kunkin vuoden elo-marraskuun kulttuurisivuja. Se saattaa tutkijoiden mukaan selittää osin sen, kuinka vahvasti kotimainen kaunokirjallisuus näyttää hallitsevan kirjallisuusjournalismia. Kritiikeistä kaunokirjallisuuden osuus oli kaksi kolmannesta, tietokirjallisuuden yksi kolmannes. Lastenkirjallisuus ja sarjakuva saivat tutkimusjaksolla lehdessä vain hajahuomiota.
Tutkijoiden mukaan tulokset viestivät kirjallisuuden arvostuksesta Helsingin Sanomissa.
”Aineistojemme perusteella kritiikki ei ole kuolemassa, vaan sen asema Helsingin Sanomien kulttuuriosastossa on vakiintunut ja joiltakin osin vahvistunut. Kirja-arviot ovat sisällöltään ja muodoltaan monipuolistuneet, ja niissä yhdistellään aiempaa enemmän ja laajemmin useita journalistisia juttutyyppejä”, Ruohonen ja Hellman kirjoittavat.
He puhuvat kirjallisuuskritiikin journalistisoitumisesta mutta myös personoitumisesta arvioiden ja pitkien haastattelujen limittyessä lehden sivuilla yhä useammin. He myös tulkitsevat Helsingin Sanomien pyrkivän enenevästi toimimaan kirjallisuuden kuluttajavalistajana.
Tutkimuksensa päätteeksi Ruohonen ja Hellman muistuttavat analyysin keskittyneen vain juttujen määrään ja ulkoisiin piirteisiin. ”Julkaistujen kritiikkien laadusta emme sano mitään. Liioin emme ota kantaa esiteltyjen tietokirjojen merkittävyyteen tai arvostellun kaunokirjallisuuden esteettiseen puoleen.”