Yle-lain muutosesitys jättää yhä tilaa kiistoille

YLEISRADIOLAIN MUUTOSESITYS ehti eduskuntaan  nipin napin ennen joulua. Varsinaiseen käsittelyyn päästään kuitenkin vasta, kun eduskunnan joulutauko päättyy. Ja kun tiedossa on, että edustajien pöydillä on isoja ja mutkikkaitakin asioita (sote-lait, tartuntatautilaki), Yle-laki nuijittaneen ripeästi läpi.

Yle-lain yhden pykälän muutos on maailman mitassa nimittäin jokseenkin pieni asia. Sen vaikutuksia ei kuitenkaan pidä vähätellä. Esitetty tarkennus rajaa Yleisradion vapautta julkaista tekstimuotoista uutissisältöä verkossa ja vähentää kansalaisten mahdollisuuksia lukea uutisia maksuttomasti verkossa.

Olen aiemmin käsitellyt lakimuutoshanketta blogissani  ja Kanava-lehdessä. Ja pidettäköön mielessä, että muutoksen sytykkeenä oli Medialiiton kesällä 2017 tekemä kantelu ja komission sen perusteella käynnistämä epävirallinen tutkintamenettely.

Tällä kertaa analysoin lakiesityksen (HE 250/2020 vp) sisältöä ja perusteluja etenkin suhteessa kesäkuussa julkaistuun lakiluonnokseen mutta myös suhteessa Medialiiton kanteluun ja komission yleisradiotiedonantoon. Lausuntokierros, lobbaus ja Euroopan komission kanssa käydyt jatkokeskustelut ovat tuottaneet tekstiin merkittäviä muutoksia.

Pohdin myös sitä, millaisia tulkinnallisia ansoja lakiesitykseen on jäänyt. Ne eivät ole aivan vähäisiä.

LAKIMUUTOKSEN TARKOITUS on saattaa Yleisradiota koskeva laki (1380/1993) EU:n valtiontukisääntöjen mukaiseksi. Muutos täsmentää Yleisradion julkisen palvelun tehtävää siten, että tekstimuotoiset uutissisällöt verkossa määritellään osaksi tätä tehtävää – kuitenkin niin, että tekstimuotoisten sisältöjen julkaisemista samalla rajoitetaan. Esityksen mukaan lain 7 §:n 1 momenttia täydennettäisiin seuraavasti:

”Sisältöpalvelujen pääpainon tulee olla liikkuvaa kuvaa tai ääntä sisältävissä julkaisuissa. Tekstimuotoisen sisällön tulee 3 momentissa [minusta tässä on virhe; poikkeukset muodostavat pykälän 2 momentin] säädettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta liittyä yhtiön liikkuvaa kuvaa tai ääntä sisältävään julkaisuun.”

Lakiesityksen tärkein muutos suhteessa luonnokseen on se, että 1 momenttiin kirjatusta pääsäännöstä sallitut poikkeukset on nostettu itse lakitekstiin, omaksi momentikseen. Näitä poikkeuksia, joilta yhteyttä radio- tai tv-lähetyksiin ei edellytetä, ovat tiivistetysti:

  • yhteistyössä kansallisen uutistoimiston (STT:n) kanssa julkaistut lyhyet uutiset
  • nopeisiin uutistilanteisiin liittyvät lyhyet uutiset
  • viranomaistiedotukset
  • saamen- ja romaninkieliset ja muut vähemmistökieliset uutiset
  • kulttuuriin liittyvät sisällöt
  • oppimiseen liittyvät sisällöt

Toinen muutos on se, että toisin kuin luonnoksessa ruotsinkieliset paikalliset uutiset eivät enää sisälly poikkeusten listaan, jota perusteluteksti kutsuu ”tyhjentäväksi” ja jota on tulkittava ”suppeasti”.

Poikkeusten listaaminen itse laissa on hyvin perusteltua. Esimerkiksi oikeusministeriö esitti lausunnossaan tätä. Olisi perin hankalaa, jos poikkeukset olisi nimetty vain perusteluosassa. Jos ja kun Yleisradion tehtävänmäärityksen haetaan täsmällisyyttä, ratkaisu on ainoa oikea.

Ruotsinkielisten uutissisältöjen poikkeusaseman pyyhkiminen pois taas viittaa siihen, että Medialiitto sekä keskeiset suomenruotsalaiset lehtitalot (KSF Media, HSS Media ja Förlags Ab Sydvästkusten) ovat onnistuneet lobbauksessaan. Ruotsinkielinen kaupallinen media on väittänyt Yleisradion paikallisuutisten heikentävän sen elinmahdollisuuksia. Medialiitto antoi väitteelle tukea tuoreella selvityksellään, jonka argumentteihin ja puutteisiin palaan toisessa yhteydessä.

Veikkaan, että eduskuntakäsittelyssä joku kiinnittää vielä huomiota siihen, että neljäs poikkeus kuuluu sanatarkasti: ”saamen- ja romaninkieliset sekä maan muiden vähemmistönä olevien kieliryhmien kielellä olevat tekstimuotoiset uutissisällöt”. Kielitieteellisesti myös ruotsi on Suomessa vähemmistökieli. Lainsäädännöllisesti se kuitenkin on toinen kansalliskieli; vähemmistökielen sanaa Suomen lainsäädäntö ei tunne.

Kaiken kaikkiaan laki suuntaisi Ylen tekstimuotoista uutissisältöä vahvasti ”sähkeuutisten” suuntaan, mikä voi toteutuessaan muuttaa merkittävästi Ylen Uutisvahdin tarjontaa.

MYÖS LAIN PERUSTELUOSIO on kasvanut merkittävästi. Valitettavasti se, kuinka tekstimuotoisten sisältöjen rajaaminen vaikuttaa Yleisradion ilmaisuvapauteen ja kansalaisten mahdollisuuksiin vastaanottaa maksutta uutisia, jää yhä kovin ohuelle käsittelylle. Se kuitenkin tunnustetaan nyt, että tekstimuotoisen uutissisällön rajaaminen vaikuttaa ”erityisesti esimerkiksi kuulovammaisiin kansalaisiin”.

Toisaalta perusteluosio valottaa nyt aiempaa paremmin liikenne- ja viestintäministeriön ja komission käymiä epävirallisia keskusteluja.

Ilmi käy esimerkiksi se, että Medialiitto on toimittanut komissiolle lokakuussa lisäaineistoa ja komission virkamiehet esittäneet niiden pohjalta lakiin lisätarkennuksia vielä lokakuussa. Niinpä perusteluosa tähdentää nyt, että ”sellaisten Yleisradion julkaisemien tekstimuotoisten uutissisältöjen, jotka eivät liity Yleisradion liikkuvaa kuvaa tai ääntä sisältävään julkaisuun, tulee olla pääsääntöisesti lyhyitä”.

Uutta on myös se, että perusteluosassa kuvataan ne erilaiset optiot, joita Suomella on käytössään valtiontukikantelun johdosta.

Ensimmäinen vaihtoehto olisi, ettei Suomi tekisi mitään, vaan antaisi kantelun mennä komission viralliseen tutkintamenettelyyn. Sen seurauksena komissio määräisi päätöksellään, mitä Suomen olisi lainsäädäntöönsä tehtävä. Halutessaan Suomi voisi valittaa EU:n tuomioistuimeen.

Toinen vaihtoehto olisi ottaa aikalisä ja panna Yleisradiota koskeva lainsäädäntö parlamentaariseen valmisteluun. Sitä ei mainita, että tämä vaihtoehto voisi sisältää myös Ylen tekstimuotoisen uutispalvelun ennakkoarvioinnin.

Kolmas vaihtoehto on tehdä komission kanssa käytyjen epävirallisten keskustelujen pohjalta lainsäädäntöön nopeasti vain välttämättömät tarkennukset, joilla se saadaan vastaamaan EU:n valtiontukisääntöjä.

Koronan keskellä ja nykyisessä lainsäädäntöruuhkassa ei ole ihme, että hallitus on valinnut helpoimman vaihtoehdon, viimeksi mainitun.

Riskinä valitulla tiellä on se, että Medialiitto – joka ei tunnu olevan tyytyväinen lakiesitykseen – voi jatkaa kanteluaan komissiossa ja että Suomen lainsäädäntö alistetaan vielä viralliseen tutkintaan.

SUHTEESSA MEDIALIITON suuria muutoksia vaatineeseen kanteluun lakiesitys merkitsee lopulta vain minimimuutosta nykyiseen.

Kantelun mukaan tekstimuotoisten uutissisältöjen ei lainkaan tulisi kuulua Yleisradion harjoittaman yleisradiotoiminnan piiriin ja siihen myönnetty valtiontuki tulisi periä takaisin takautuvasti. Kantelun mukaan yhtiön valvontaa ei tulisi jättää hallintoneuvostolle, jota Medialiitto ei pidä ”tosiasiallisesti riippumattomana”.

Näihin näkemyksiin komissio ei lakiesityksen perusteella tarttunut. Valtiontukisääntely ei kiellä tekstimuotoisia sisältöjä. Niiden osalta komissio piti kuitenkin Yleisradion nykyistä tehtävänantoa liian epätäsmällisenä. Komission kilpailupääosaston mielestä laissa tulisi käydä ilmi ”tekstimuotoisen sisällön pääsääntöinen liitännäisyys Yleisradion liikkuvaa kuvaa tai ääntä sisältävään palveluun, jotta palvelua voidaan tarjota myös verkossa”.

Vaatimus ”liitännäisyydestä” on sikäli kiinnostava, että komission yleisradiotoimintaa koskeva valtiontukitiedonanto ei tunne sellaista edellytystä. Päinvastoin. Tiedonanto, johon tulkintakäytäntö on periaatteessa kirjattu, sallii uudet audiovisuaaliset palvelut, kuten tekstipohjaiset online-tietopalvelut, osaksi julkisten yleisradioiden tehtävänmääritystä.

Tämä muistuttaa siitä, että komission kilpailupääosasto ei näkemyksissään nojaa yksinomaan tiedonantoon, vaan tulkitsee maa- ja tapauskohtaisesti koko ajan uudelleen julkisen palvelun rajoja muuttuvassa mediaympäristössä.

Ja siihen komissiolla on oikeus, suorastaan yksinoikeus. Sen yli voi kävellä vain EU-tuomioistuin.

Niin kauan kuin mikään jäsenvaltio ei vie komission linjauksia julkisrahoitteisen yleisradiotoiminnan tekstimuotoisesta julkaisemisesta EU-tuomioistuimen käsiteltäväksi – mitä ei ole vielä tapahtunut – on tyytyminen komission kilpailupääosaston epävirallisiin näkemyksiin tai komission virallisen tutkinnan tuloksiin.

Sitten vuoden 1998 komission tutkinnassa on ollut kaikkiaan neljäkymmentä yleisradiotoiminnan valtionapuun liittyvää tapausta. Komission toivomat muutokset on paria poikkeusta lukuun ottamatta aina saatu sovitelluksi yhdessä jäsenvaltion kanssa.

Useat komission yleisradiolinjauksia analysoineet tutkijat, muun muassa Benedetta Brevini sekä Karen Donders ja Hallvard Moe, ovat katsoneet komission linjan yleisradioita kohtaan tiukentuneen 2000-luvulla.

Viestintäpolitiikan tutkijat ovat myös katsoneet komission ylittäneen toimivaltansa pelkkien ”ilmeisten virheiden” osoittajana. Komissio on useissa tapauksissa pyrkinyt sanelemaan, mitä julkinen palvelu voi sisältää, vaikka Amsterdamin pöytäkirja määrää julkisen yleisradiotoiminnan tehtävänannon yksiselitteisesti jäsenvaltioiden omaksi tehtäväksi.

Ellei komission linjauksia haasteta EU-tuomioistuimessa, on todennäköistä, että tiukka linja jatkuu ja kuka ties tiukentuu entisestään, sillä kaupallinen media lobbaa etujaan äänekkäästi. Toisaalta mitään takeita ei ole siitäkään, hyväksyisikö tuomioistuin tekstimuotoisia sisältöjä jäännöksettä osaksi julkisen palvelun mandaattia.

Tekee kuitenkin mieli leikitellä ajatuksella. Lakimuutoksesta huolimatta Medialiitto jatkaisi kanteluprosessia, ja se johtaisi komission viralliseen linjaukseen, jonka Suomi voisi haastaa tuomioistuimessa. Tuloksena olisi merkittävä ennakkopäätös, joka linjaisi julkisen palvelun yleisradiotoimintaa koko Euroopassa.

MEDIALIITON JA TUTKIJOIDEN toisilleen vastakkaisista soraäänistä huolimatta on helppo olettaa, että yleisradiolain muutos hyväksytään eduskunnassa minimitarkennuksin.

Lain soveltamisen kannalta valtavaksi ongelmaksi jää se, ettei lakiesitys määrittele millään tavalla kahta keskeistä kohtaa.

Ensiksi mitä tarkoittaa se, että sisältöpalvelujen pääpainon tulee olla liikkuvaa kuvaa ja ääntä sisältävissä julkaisuissa”?

Entä mitä tarkoittaa se, että tekstimuotoisten sisältöjen tulee (laissa nimettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta) ”liittyä yhtiön liikkuvaa kuvaa tai ääntä sisältävään julkaisuun”?

Lakiesityksen mukaan edellinen rajoitus tarkoittaa sitä, että ”Yleisradion tekstimuotoisen sisällön julkaisutoiminta on laajuudeltaan suppeampaa suhteessa Yleisradion liikkuvaa kuvaa ja ääntä sisältävään julkaisutoimintaan”  ja että tätä ”arvioitaisiin suhteessa Yleisradion julkaisutoiminnan kokonaisuuteen tietyn ajanjakson aikana”. Mutta miten verrataan tekstisisältöjen laajuutta audio- tai audiovisuaalisten sisältöjen laajuuteen? Tekstiä voi mitata metrimitalla, kuvaa ja ääntä ei.

Jälkimmäisen rajoituksen osalta lakiesitys ei anna mitään osviittaa siitä, millä perusteella ”liittymistä” radio- tai televisiotoiminaan arvioidaan. Medialiitto on kantelussaan ja viimeaikaisissa ulostuloissaan katsonut, että tekstimuotoinen uutinen saisi korkeintaan referoida televisiossa tai radiossa esitettyä uutista. Yleisradio halunnee tulkita kytköstä vähemmän suppeasti.

Lavean tulkinnan puolesta puhuu lakiesityksen perusteluosan arvio, jonka mukaan ehdotettu sääntely ei vaikuttaisi ratkaisevasti Yleisradion julkaiseman tekstimuotoisen sisällön määrään, sillä ”suurin osa yhtiön nykyisin julkaisemasta sisällöstä liittyy yhtiön liikkuvaa kuvaa tai ääntä sisältävään julkaisuun”.

Lakiesityksen mukaan rajoitusten noudattamista valvoisi Yleisradion hallintoneuvosto – jonka riippumattomuutta kaupallinen media ei ole halunnut tunnustaa. Omakätisinä mittamiehinä hallintoneuvostossa istuvat kansanedustajat eivät tietenkään häärisi, vaan seuranta toteutettaisiin määräajoin toteutettavana ulkopuolisena selvityksenä. Mutta kuka päättää kriteerit ja mittarit?

Ellei valiokuntakäsittelyssä lakiesityksen näitä kohtia tai niiden perusteluja täsmennetä, on helppo arvata, että kiistely Yleisradion tekstimuotoisesta uutistarjonnasta jatkuu.

Piditkö artikkelista? Jaa se muillekin!

Share on facebook
Share on twitter
Share on email

Tässä blogissa saa kommentoida vain omalla nimellä. Vaadin myös kunnollisen meiliosoitteen. Minua ja mielipiteitäni saa ilman muuta arvostella, mutta karsin kaikki alatyyliset kommentit, mainokset sekä tietenkin laittomat sisällöt. Mitä perustellummin asiasi esität, sitä varmemmin se tulee huomioiduksi.

Jätä kommentti