YLEISRADIOTA koskevaa lakia ollaan paraikaa muuttamassa. Se on näkynyt myös julkisessa keskustelussa.
Erityisen näkyvästi ovat kunnostautuneet suurten lehtien päätoimittajat, jotka ovat vaatineet, että Yleisradion olisi lopetettava valtiontukisääntöjen vastainen tekstimuotoisen verkkosisällön julkaiseminen, ellei siihen liity kuvaa tai ääntä. Aamulehden vastaava päätoimittaja Jussi Tuulensuu nimesi Ylen verkkosisältöjen rahoituksen suorastaan ”laittomaksi valtiontueksi”.
Kun asiaa katsoo tarkemmin, lakiin esitetty korjaus on vähemmän dramaattinen kuin kannanotoista voisi päätellä.
LOPPUJEN lopuksi kyse on vain lain 7 §:n korjauksesta. Pykälä määrittelee Yleisradion julkisen palvelun tehtävän. Paraikaa lausuntokierroksella oleva lakiluonnos lisäisi pykälän 1 momenttiin kaksi uutta virkettä:
”Sisältöpalvelujen pääpainon tulee olla liikkuvaa kuvaa tai ääntä sisältävissä julkaisuissa. Tekstimuotoisen sisällön tulee pääsääntöisesti liittyä yhtiön liikkuvaa kuvaa tai ääntä sisältävään julkaisuun.”
Laki toisin sanoen määrittelisi tekstimuotoisen sisällön tarjonnan osaksi Yleisradion tehtävää – mutta sen laajuudelle asetetaan rajoja. Samalla lakiluonnos nimeää poikkeuksia jälkimmäiseen virkkeeseen. Esimerkiksi STT:n uutissisältöjä, vähemmistökielillä julkaistuja uutissisältöjä ja kulttuurin liittyviä sisältöjä yhtiö saisi edelleen julkaista tekstimuotoisina, ilman kuvaa ja ääntä.
Lakimuutoksen taustalla on Medialiiton, kaupallisesti rahoitetun median edunvalvontajärjestön, vuonna 2017 Euroopan komissiolle tekemä kantelu. Sen mukaan Yleisradion verkossa julkaistava tekstimuotoinen sisältö vääristäisi media-alan kilpailua.
Medialiiton kantelussa katsotaan, että Ylen tekstimuotoisen verkkosisällön saama rahoitus on EU:n valtiontukisääntöjen vastaista. Edelleen kantelussa huomautetaan, että Ylen julkisen palvelun tehtävä on määritelty Suomen laissa epätarkasti. Lisäksi se katsoo, ettei Ylen kansanedustajista koostuva hallintoneuvosto olisi tosiasiallisesti yhtiön riippumaton valvoja, vaan osa yhtiön johtoa.
ITSE KANTELUA en ole nähnyt, ainoastaan Medialiiton selostuksen sen sisällöstä. Myöskään Suomen valtion komissiolle jättämät vastineet eivät ole olleet julkisuudessa. Muutenkin lakimuutoksen valmistelussa on valaisemattomia polkuja.
Lakiluonnoksen perusteluosa (eli luonnos hallituksen esitykseksi) raportoi
- että kantelu on johtanut ”epävirallisiin” keskusteluihin komission ja Suomen liikenne- ja viestintäministeriön virkamiesten kesken;
- että komissio on esittänyt ”alustavan” kantansa kanteluun;
- ja että Suomen viranomaiset ovat saaneet komissiolta ”alustavan näkemyksen”, jonka mukaan lakiluonnoksessa esitetyt muutokset ”täyttävät valtiontukisääntelyn vaatimukset”.
Julkisuuteen näiden keskustelujen sisältöä tai komission esittämiä näkemyksiä ei ole kuitenkaan päästetty. Suomen viranomaiset ovat vastanneet tutkijoiden ja toimittajien asiakirjapyyntöihin kielteisesti. Ministeriö on vedonnut muun muassa asian keskeneräisyyteen.
Lainvalmistelussa on totuttu siihen, että lakiesityksestä annetut lausunnot ovat heti julkisia. Mutta tässä tapauksessa me emme tiedä, mitä komissio on tismalleen ottaen Suomen yleisradiolainsäädännöltä edellyttänyt. Lakia kuitenkin laaditaan vetoamalla komission kantaan.
Vaikka julkisuusperiaatteen ohittaminen olisi yhden messun arvoinen, keskityn seuraavassa siihen, mitä lakiluonnoksesta ja sen perustelusta voidaan lukea.
ENSIKSI voidaan päätellä, ettei komission ja ministeriön välisissä keskusteluissa ole kyseenalaistettu Ylen hallintoneuvoston riippumattomuutta yhtiön toimintaa valvovana elimenä. Jos olisi, myös Yle-lain neljäs, viides ja kuudes pykälä olisivat joutuneet remonttiin.
Toiseksi lakiluonnos ei viittaa millään tavoin myöskään siihen, että komission virkamiehet olisivat puuttuneet Suomen oikeuteen ylipäänsä rahoittaa Ylen verkkopalveluita valtiontuella, siis yleisradioverona kansalaisilta kerätyllä rahalla.
Kolmanneksi on luettavissa se, mikä on noussut varsinaiseksi ongelmaksi: Yleisradion julkisen palvelun määritelmä. Siis Yle-lain seitsemäs pykälä. Ihan kuten Medialiiton kantelukin esittää, yhtiön tehtävänmääritys on nykyisellään epätarkka.
Neljänneksi perusteluosiosta käy hyvin ilmi, ettei Ylen markkinahäiriöstä ole minkäänlaista näyttöä.
YKKÖSKOHTAA en tässä käsittele. Sen sijaan kakkoskohta ansaitsee EU:n säädösten tarkastelua.
Viime viikkojen julkisesta keskustelusta ja nimenomaan päätoimittajien kannanotoista on henkinyt käsitys, että itsenäiset, tekstimuotoiset verkkosisällöt ylipäänsä eivät voisi kuulua valtiontukeen oikeutettuun yleisradiotoimintaan. On kuitenkin ihan selvää, että ne voivat.
EU:n piirissä julkisen yleisradiotoiminnan ehtoja säätelevät keskeisesti yhteisön perustamissopimukseen vuonna 1997 liitetty ns. Amsterdamin pöytäkirja jäsenvaltioiden julkisen palvelun yleisradiotoiminnasta sekä komission vuonna 2009 laatima tiedonanto valtiontukisääntöjen soveltamisesta yleisradiotoimintaan.
Pöytäkirja toteaa:
”Euroopan yhteisön perustamissopimuksen määräykset eivät rajoita jäsenvaltioiden toimivaltaa rahoittaa julkista yleisradiotoimintaa siinä määrin kuin rahoitus myönnetään yleisradioyritykselle kunkin jäsenvaltion antaman, määrittelemän ja järjestämän julkisen palvelun tehtävän täyttämiseksi, ja siinä määrin kuin rahoitus ei vaikuta yhteisön kauppa- ja kilpailuolosuhteisiin sellaisessa laajuudessa, että se olisi yleisen edun vastaista, kun samalla otetaan huomioon tällaisen julkisen palvelun tehtävän toteuttaminen.” (Kursivointi HH.)
Tiedonanto (kohta 81) puolestaan sanoo:
”[Y]leisradioyhtiöiden olisi voitava käyttää yhteiskuntaa hyödyttävällä tavalla digitalisoinnin ja jakelukanavien monipuolistumisen tarjoamia mahdollisuuksia teknologioihin sitoutumattomalta pohjalta. Jotta yleisradioyhtiöiden keskeinen asema voidaan taata uudessa digitaalisessa toimintaympäristössä, ne voivat käyttää valtiontukea tarjotakseen audiovisuaalisia palveluja sekä suuren yleisön että erikoisalojen tarpeisiin suunnattujen uusien jakelukanavien kautta – -.” (Kursivointi HH.)
Ja vahvistukseksi vielä se tiivistää (kohta 84):
”[Y]leisradioyhtiöille myönnettävää valtiontukea on voitava käyttää audiovisuaalisten palvelujen jakeluun kaikkien kanavien kautta, kunhan Amsterdamin pöytäkirjan aineelliset vaatimukset täyttyvät.” (Kursivointi HH.)
Ja jottei jäisi epäselväksi, mitä tiedonanto tarkoittaa ”audiovisuaalisilla palveluilla”, haetaan määritelmä sen sivulla 2 olevasta alaviitteestä 8:
”[Y]leisradioalan ’audiovisuaalisella palvelulla/audiovisuaalisilla palveluilla’ tarkoitetaan äänisisällön ja/tai audiovisuaalisen sisällön ja muiden niihin liittyvien palvelujen (esimerkiksi tekstipohjaisten online-tietopalvelujen) lineaarista ja/tai ei-lineaarista jakelua.” (Kursivointi HH.)
Siis suomeksi: myös tekstimuotoinen sisältö voi nauttia valtionapua.
Komissiolla on tietysti sekä ensi- että viimekätinen valta tulkita omaa sääntelyään. Mutta samalla on muistettava, että EU on säätänyt nimenomaan jäsenvaltioiden toimivaltaan määritellä, mitä julkinen tarkoittaa. Komissio ainoastaan edellyttää, että määritelmän on oltava mahdollisimman tarkka ja ettei julkisen palvelun rahoitus saa vaikuttaa yhteisön kauppa- ja kilpailuolosuhteisiin yleisen edun vastaisesti.
TÄSTÄ PÄÄSTÄÄN luontevasti kolmoskohtaan eli Suomen Yle-lain julkisen palvelun määritelmään.
Seitsemännen pykälän ensimmäinen momentti määrittelee Yleisradion yleisen tehtävän:
”Yhtiön tehtävänä on tuoda monipuolinen ja kattava julkisen palvelun televisio- ja radio-ohjelmisto siihen liittyvine oheis- ja lisäpalveluineen jokaisen saataville yhtäläisin ehdoin. Näitä ja muita julkisen palvelun sisältöpalveluja tulee tarjota yleisissä viestintäverkoissa valtakunnallisesti ja maakunnallisesti.”
Sitä seuraavat momentit nimeävät erityistehtäviä, kuten kotimaisen kulttuurin, taiteen ja virikkeellisen viihteen edistämisen, kielivähemmistöjen palvelun ja niin edelleen. Tekstimuotoisesta verkkopalvelusta ei sanota laissa sanaakaan.
Olin itse pitkään – spontaanisti – siinä käsityksessä, että ensimmäisessä momentissa mainitut ”oheis- ja lisäpalvelut” voisivat kattaa myös online-uutiset. Mutta vuoden 2001 lakiesitys, jossa nämä otettiin mukaan lakiin ei tue käsitystä. Esityksen sivulta 52 löytyvät seuraavat määritelmät:
”Oheispalvelulla tarkoitetaan esimerkiksi erityistä palvelua, joka mahdollistaa ohjelman seuraamisen myös vammaiselle. Lisäpalvelulla tarkoitetaan esimerkiksi mahdollisuutta tarjota ohjelmaan tai sen johonkin yksityiskohtaan liittyvää lisäinformaatiota. Tällaisina palveluina voidaan pitää myös ohjelmaopasta (EPG) tai supertekstitelevisiota.”
Laista siis ilmiselvästi puuttuu tekstipohjaiset verkkosisällöt salliva tehtävänanto. Siksi on hyvä, että asia nyt korjautuu.
SITTEN LOPULTA neloskohtaan. Häiritseekö Yleisradio toiminnallaan verkossa markkinoita? Onko siitä minkäänlaista näyttöä?
Lakiluonnoksen perusteluosio raportoi muutamia viimeaikaisia tutkimuksia, joista keskeinen on Annika Sehlin (Münchenin Bundeswehr-yliopisto), Richard Fletcherin ja Robert Picardin (Oxfordin yliopisto) äskettäin European Journal of Communicationissa julkaisema.
Siinä tutkittiin julkisen palvelun niin sanottua syrjäytymisvaikutusta EU-maissa analysoimalla julkisen palvelun median ja kaupallisen median tulojen ja tavoittavuuden välistä yhteyttä lukuisten muuttujien avulla . Syrjäytymisvaikutus tarkoittaa tässä sitä, että julkisen palvelun maksuton uutistarjonta vähentäisi kaupallisen uutistarjonnan seurantaa.
Tutkijat löysivät vain hyvin heikon negatiivisen yhteyden julkisen palvelun median tavoittavuuden ja kaupallisen median tavoittavuuden välillä. Sen sijaan löytyi vahva positiivinen yhteys julkisen palvelun verkkouutisten tavoittavuuden ja kaupallisen media verkkopalveluistaan saamien tulojen välillä.
Jälkimmäistä selittää se, että maissa, joissa julkisen palvelun verkkouutisilla on vahva asema, myös kaupallisen median verkkouutiset menestyvät. Tällainen maa on esimerkiksi Suomi. Tulos viittaa siihen, että erilaisissa viestintäjärjestelmissä mediaa ylimalkaan käytetään hyvin eri tavoin.
Esimerkiksi Digital News Reportin Suomen maaraporttien mukaan Yleisradion verkkouutisia seuraavat maksavat muita käyttäjäryhmiä todennäköisemmin myös kaupallisista verkkouutisista.
LAKIESITYKSEN perusteluissa todetaan suoraan, ettei ”selkeää näyttöä” syrjäytymisvaikutuksesta ole. Toisaalta huomautetaan myös, että tehdyt tutkimukset antavat vain epäsuoraa tietoa siitä, miten julkisen palvelun media vaikuttaa kaupallisen median käyttöön.
Totta, tutkimus ei todista mitään. Se osoittaa vain erilaisten muuttujien välisiä yhteyksiä.
Suoraa, luotettavaa tietoa syrjäytymisvaikutuksesta on kuitenkin vaikea saada.
Millainen tutkimusasetelma olisi otollinen? Esimerkiksi sellainen, jossa sanomalehdellä A olisi maakunnassa P hyvin menestyvä, monopoliasemassa oleva verkkouutispalvelu ja jossa Yleisradio vasta perustaisi omansa. Jos merkittävä osa käyttäjistä lakkaisi maksamasta sanomalehden palvelua ja valitsisi sen sijaan Yleisradion ilmaisen palvelun, voitaisiin puhua syrjäytymisvaikutuksesta.
Aamulehden Jussi Tuulensuu pilkkaa Sehlin ja kumppanien tutkimusta siitä, ettei se pysty ”minkäänlaiseen liiketaloudelliseen analyysiin” eikä todistamaan mitään Suomen tilanteesta.
Ei pystykään, mutta minusta on kuitenkin jokseenkin ponnetonta arvostella tutkimusta jostain sellaisesta, mitä sen ei ole ollut tarkoituskaan tehdä.
Olennaista on, ettei myöskään vastakkaista evidenssiä ole. Siis näyttöä sen puolesta, että julkisen palvelun verkkosisällöt olisivat syrjäyttäneet kaupallisen median maksullisia verkkopalveluja Suomessa.
Suomen suosituimmat verkkouutispalvelut ovat luonteeltaan kaupallisia, mutta käyttäjälle ilmaisia: is.fi ja iltalehti.fi. Ilmainen on myös mtv.fi. Lisäksi uutiset leviävät ilmaiseksi sosiaalisen median ja erilaisten uutisaggregaattien kautta.
Ylen Uutisvahti on iso sekin – mutta on yltiöpäistä väittää, että se olisi vienyt maksavaa yleisöä esimerkiksi aamulehti.fi:ltä.
Kuten esimerkiksi Ylen hallituksessa istuva Lauri Kontro on huomauttanut, varsinaisen uhkan lehtien verkkopalveluille muodostavat digijättiläiset, kuten Google ja Facebook, jotka kaappaavat yhä suuremman osan myös Suomen mainoskakusta. Yle ei kilpaile lehtien kanssa ilmoittajista.
VAIKKA NÄYTTÖÄ Yleisradion mediamarkkinoille aiheuttamasta häiriöstä ei ole, on ehdottoman välttämätöntä, että yhtiön tehtävänantoa tarkennetaan nyt tekstisisältöjen osalta. Toisaalta koska näyttöä ei ole, en ymmärrä, miksi lakiluonnokseen on sisällytetty nuo sanat ”pääpaino” ja ”pääsääntöisesti”.
Minusta riittäisi, että lakiin lisättäisiin yksinkertaisesti Yleisradion oikeus julkaista tekstimuotoisia uutissisältöjä verkossa. 2020-luvulla ei voi olla uutispalvelua, joka ei toimisi tekstimuotoisena verkossa.