MEDIALIITON toimitusjohtaja Jukka Holmberg kiisti mielipidekirjoituksessaan (Kanava 7/2020) esittämiäni näkökohtia (Kanava 6/2020), jotka koskivat EU:n valtiontukisääntelyn soveltamista Yleisradion tekstimuotoiseen uutispalveluun.
Holmbergin mukaan vain sellainen tekstimuotoinen sisältö on hyväksyttävää, joka ”liittyy suoraan ja on välttämätöntä radio- ja televisio-ohjelmien lähettämiselle ja joka liittyy kiinteästi lähetystoimintaan”. Hän katsoo, että esimerkiksi Ylen Uutisvahti ei ole yleisradiotoimintaa, vaan erillinen palvelu, jota voidaan rahoittaa julkisin varoin ”vain sinä tapauksessa, jos markkinoilla osoitetaan olevan puute kyseisistä sisällöistä”.
Valtiontukioikeudellisesti tämä väite tarkoittaa, ettei Ylen tekstimuotoisia uutissisältöjä tulisi tarkastella Amsterdamin pöytäkirjan (1997) ja komission niin sanotun yleisradiotiedonannon (2009) puitteissa, vaan ottaa tarkastelun pohjaksi yleisiin taloudellisiin palveluihin (SGEI-palvelut) liittyvä tiedonanto (2012). Jälkimmäinen asettaa valtiontuelle edellistä selvästi tiukemmat ehdot.
Tämä oli pääargumentti Medialiiton Euroopan komissiolle tekemässä kantelussa (2017), jonka seurauksena Yle-lakia ollaan nyt korjaamassa.
HOLMBERG ON oikeassa siinä, että ”Euroopan komissiolla, ei kansallisilla viranomaisilla, on yksinomainen toimivalta arvioida jäsenvaltion myöntämän valtiontuen soveltuvuutta sisämarkkinoille. On kuitenkin jäsenvaltion toimivallassa määritellä yleisradioyhtiön tehtävät ja rahoitus. Komission valta rajoittuu virheiden valvontaan.
Holmberg on oikeassa myös siinä, että yleisradioyhtiöt on vapautettu valtiontukisääntelystä vain rajatusti. Hän kuitenkin kirjoittaa, että vapautus koskisi vain radio- ja televisio-ohjelmistoja. Se ei pidä paikkaansa.
Mainittu yleisradiotiedonanto rinnastaa radio- ja televisio-ohjelmiin myös ”audiovisuaaliset palvelut”, joihin määritelmän mukaan sisältyy myös tekstipohjaisten ”online-tietopalvelujen lineaarinen ja/tai ei-lineaarinen jakelu”.
Holmbergin väite, että tekstimuotoisten sisältöjen tulisi liittyä suoraan radio- ja televisio-ohjelmiin ja olla niiden kannalta välttämättömiä, on kiistanalainen eikä perustu yleisradiotiedonantoon. Yleisradiot ovat erityistapaus, joihin yleisiin taloudellisiin palveluihin sovellettu liitännäistoiminnan käsite ei välttämättä päde.
HOLMBERGIN MUKAAN komission ratkaisukäytännöstä ei ilmene, että tekstimuotoiset sisällöt voitaisiin katsoa yleisradiotoiminnaksi. Toisaalta päinvastaisiakaan ratkaisuja ei juuri löydy. Komissio on suhtautunut yleisradioyhtiön julkaisemaan ”verkkosanomalehteen” kriittisesti viimeksi vuonna 2009 (ratkaisu koski Itävallan yleisradioyhtiön ORF:n rahoitusta), ennen nykytilanteeseen sovellettavaa yleisradiotiedonantoa.
Yleisradioyhtiöiden vapautusta yleisiä taloudellisia palveluita koskevasta valtiontukisääntelystä ei rajaa väline, medium, vaan Amsterdamin pöytäkirjan vaatimus siitä, että palvelun on vastattava yhteiskunnan demokraattisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin tarpeisiin eikä se saa aiheuttaa suhteettomia markkinavaikutuksia.
Ja tästä lakimuutoksessa nyt näyttää olevan kyse: kuinka laaja Ylen tekstiuutispalvelu verkossa voi olla, jotta se ei häiritsisi markkinoita kohtuuttomasti?
Lakiluonnoksen perusteluosiosta on pääteltävissä, että komission alustavan näkemyksen mukaan riittävän tarkasti määriteltynä Yleisradion tekstiperusteinenkin journalismi mahtuisi yleisradiotoiminnan – ja sitä kautta sallivamman valtiontuen – piiriin.
HOLMBERGIN TAPAAN pidän Yle-lain 7 §:n muuttamista tarpeellisena, koska yhtiön tehtävänmäärittely on ilmeisen puutteellinen tekstimuotoisten sisältöjen osalta. Puutteellinen oli myös kesällä julkistettu lakiluonnos, mutta siihen annetut ennätykselliset 85 lausuntoa antavat hyvät eväät jatkotyöstölle.
Kirjoitus on julkaistu Kanava-lehden numerossa 8/2020.
2 kommenttia artikkeliin ”Ylen rajat syytä selvittää”
Täydennän osuvaa erittelyäsi vielä hiukan:
Kuvaamasi kaltaisessa tulkintaa vaativassa oikeudellisessa aukkotilanteessa komission toiminta, ratkaisukäytäntö ja käytännön kirjaaminen tiedonantoon luovat käytännön tasolla linjaa tulevaisuuteen. Oikeudellisesti tulevaisuutta ohjaavan ennakkopäätöksen voi antaa vain EU-tuomioistuin, kun EU-lainsäätäjät tuskin asiaan tarttuvat. Niin kauan kuin mikään jäsenvaltio ei vie komission linjauksia julkisrahoitteisen yleisradiotoiminnan tekstimuotoisesta julkaisemisesta tuomioistuimen käsiteltäväksi, niin EU-oikeuden tasolla säilyy kuvaamasi epävarmuus ja tulkinnanvaraisuus, vaikka eri jäsenvaltioiden kantelijat luonnollisesti muuta väittävät.
Yksittäiset jäsenvaltiot tekevät omia korostetun tilannekohtaisia ratkaisujaan, usein kantelun seurauksena ja komission patistamana. Amsterdamin sopimuksen liitepöytäkirjan jäsenvaltioille myöntämä laaja harkintavalta toteutuukin jäsenvaltioiden päätöksenteossa muodollisesti, kun komission ei yritä harmonisoida jäsenvaltioiden päätöksiä. Asiasisällöllisesti jäsenvaltioiden päätöksenteko ei pysy kansallisena päätöksentekoprosessina, kun mukana on kantelun ja komission aiheuttama paine. Kantelun tekijän kannalta kyse on oikeusturvakeinosta, kansallisen päätöksenteon kannalta harkintavallan kaventumisesta.
Kiitos hyvästä kommentista, Janne. Kirjoitat: ”Niin kauan kuin mikään jäsenvaltio ei vie komission linjauksia julkisrahoitteisen yleisradiotoiminnan tekstimuotoisesta julkaisemisesta tuomioistuimen käsiteltäväksi, niin EU-oikeuden tasolla säilyy kuvaamasi epävarmuus ja tulkinnanvaraisuus, vaikka eri jäsenvaltioiden kantelijat luonnollisesti muuta väittävät.” Tämä juuri on nykytilanteen ongelma: yhtään julkisten yleisradioiden tekstimuotoiseen uutissisältöön liittyvää tapausta ei ole viety tuomioistuimeen saakka. Se olisi ainoa keino saada selvyyttä komission hyvin vaihteleviin, tilannekohtaisiin kannanottoihin kantelutapauksissa, joita 2000-luvulla on ollut kolmisenkymmentä.
Oikeastaan toivon, että tämä Yle-tapaus vietäisiin päätyyn asti. On hyvin mahdollista, että jos Yle-lain muutos ei tyydytä Medialiittoa, se haluaa jatkaa prosessia.